Contribution of the Communist Workers Party for Peace and Socialism Finland

The tasks of communists to organize in the workplaces and working-class neighborhoods

 

This text was updated on 3.5.26

To begin the brief outline of our tasks in the workplaces and neighborhoods, I would like to give a brief definition of the difference between the Communist Party (CP) and the masses, the Party organizations and the mass organizations. 

The Party is the vanguard organization of the working class, it concentrates in it the workers with the highest degree of class consciousness and aims to become the real leadership of the masses, e.g. not only its ideological but also its organizational and political leadership. The fact that we are currently far away from achieving this in most countries should not discourage us from holding on firmly to this orientation.

The mass organizations of the working class are primarily the trade unions, but really any organization in which the working class is organized irrespective of its ideological convictions. While many organizations outside of the trade unions lack a distinct class character in their social composition, the simple fact that the vast majority of the Finnish people are workers, makes various organizations of the people – such  as popular organizations (environmental, Palestine-solidarity), organizations on the basis of locality (kylälaiset), sports-clubs, recreational groups, etc. – de-facto gathering places for workers, were common class experiences are exchanged and can be tackled. The absence of communists from these spaces means that the common root of the various experiences in the labor-capital contradiction are not sufficiently understood.

In the trade unions we can find workers with social-democratic, liberal, conservative and even right-wing views, who have nevertheless understood the need for collective organization. We have to be sure in this regard to overcome the bourgeois political compass, which differentiates only between left and right and not between labor and capital, and is therefore unable to pose the question of the orientation of mass organizations. The question of “class-against-class” or “class collaboration” is therefore not even raised in the first place.

During the sharpening of the class struggle political “beliefs” of many workers increasingly fall by the wayside and give rise to “naked”, i.e. material class interests. Just because social-democratic and even reactionary views currently dominate the labor movement does not negate its role as the only real revolutionary class in society. The current attack on workers’ livelihoods – in an attempt to stabilize profit rates – leads to revealing the anti-people character of the capitalism and the state. It is critical that we intervene in this favorable environment and make sure that this leads to a spreading of a revolutionary orientation at the center of life of the working people – at their workplaces and in their neighborhoods.

It becomes clear from this understanding that all of our work in the mass organizations has to proceed from the economic interest of the working people and that our political struggles have to be explained as an extension of this economic interest, by raising it from a narrow individual, trade, sectoral interest to a national and international class interest, which can only be realized through a political struggle. Specifically it has to defend the interests of the proletariat in the nationwid political struggle – for example against social cuts in the current period (e.g. especially since Covid-19) – and ultimately has to raise the question of which class holds power. This is the central question in which all our educational-political work has to find its concentrated expression; the theoretical and practical preparation of the working class and its vanguard party (subjective factor) for the seizure of power.

It further follows from this understanding that independent mass activity, even if it emerges independent of the CP is objectively a good thing, because in the course of the class struggle itself the workers learn of their strength as a political force and of their antagonistic interests with the capitalists and their representatives in the bourgeois parties.

It is only on the basis of connecting of separate struggles with each other that the overarching need for a socialist revolution becomes apparent. Only through communists  work in the mass organizations will the CP be able to positively influence the struggles of the working class by giving them the needed orientation in confrontation with capital, developing them to their full potential and through this elevate the consciousness and militancy of the masses.

Our theoretical efforts are not in separation from the mass struggle, but are meant to provide the much needed revolutionary orientation that these struggles are lacking. Our theoretical work can thus not exist in separation to the mass movement, but always has to circle back to answer the most pressing questions of the movement, without falling into the short-sightedness so characteristic of reformism. Only thus can the unity of theory and practice be achieved. 

Our revolutionary orientation brings us into sharp conflict with all other non-communist forces in the labor movement, whose objective world outlook is at odds with Dialectical Materialism and its application to our contemporary world. There can thus be no compromise on the matter of principles with non-communist forces. We can have no illusions about the “progressive” character of various “leftists” and “reformers”, who may even use revolutionary or Marxist rhetoric as window-dressing. Instead we have to expose them for what they objectively are – agents of the bourgeoisie in the labor movement. Only in form can our criticism vary, depending on who it is directed at.

The freedom of criticism by the CP is an indispensable precondition in any mass work. A “tactical cease fire” between the revolutionaries and reformists can only ever serve to obfuscate the real role of reformism in the labor movement and thus strengthen the reformist pole. The idea of reaching purely formal agreements with other supposedly “progressive”, “peace-loving”, “leftist”, etc. forces (e.g. only from above), is harmful, because it does not take as a point of departure the raising of consciousness of the masses.

The danger of reformism lies precisely in a hundred small “compromises”, in losing sight in the everyday struggles of the final aim.

hese “compromises” then compound into a full-blown failure of the leadership in the revolutionary crisis. The validity of this assessment has been borne out in the rich historical experience of the labor movement. Its antidote is the orientation of each struggle, no matter how small or insignificant it may seem, to gather forces and prepare them ideologically for the decisive struggle for power. 

We have to sharply reject the explanation of “a few bad apples” – e.g. individual, conscious saboteurs and counter-revolutionaries in the movement – in favor for a materialist analysis of the causes of the opportunist degeneration of workers’ and communist’ parties, historically and also today. The struggle against individuals has to be carried out on this bases, which understands them as representatives of a reformist or adventurist trend in the labor movement. 

The struggle for the overthrow of capitalism is impossible without the struggle against opportunism, which finds a broad social base among the Labor Aristocracy – those better-off workers, which receive part of the appropriated surplus created by the world working class. 

In summary it can be said that the distinction between class and vanguard is essential to formulate a correct approach towards raising the activity and the class consciousness of the mass movement. To adequately fulfill this task the vanguard has to understand its role as the instrument of the working class for its self-emancipation and internalize the notion that it is the rising mass movement itself that will renew the ranks of the vanguard. The changing forms of the class struggle raise increasingly complex demands on the vanguard to maintain its role as such.  

The struggle against opportunism is an indispensable part of the CP to dispel reformist notions in the labor movement, and to show the masses through their own experience the validity and importance of revolutionary theory. The active participation of the CP in the mass struggles, is a necessary precondition for the realization of its historical task. The CP can in turn only reach theoretical maturity in organic connection with the masses and by guiding their daily struggles. Our immediate task in Finland is thus to strengthen our presence in the labor movement and to explain to the masses why socialism has become a historical necessity.

__________________

 

Kommunistien tehtävät järjestäytymisessä työpaikoilla ja työväenluokan asuinalueilla

Tämä teksti on päivitetty 26.5.2023

Aloittaakseni lyhyen katsauksen tehtäviimme työpaikoilla ja asuinalueilla haluaisin esittää lyhyen määritelmän kommunistisen puolueen (KP) ja kansanjoukkojen sekä puolueorganisaatioiden ja kansanjoukkojen järjestöjen välisestä erosta.

Puolue on työväenluokan etujoukko-organisaatio, se kokoaa yhteen luokkatietoisuudeltaan korkeimmat työntekijät ja pyrkii tulemaan massojen todelliseksi johtajaksi, eli ei vain ideologiseksi vaan myös organisatoriseksi ja poliittiseksi johtajaksi. Se, että olemme tällä hetkellä kaukana tämän tavoitteen saavuttamisesta useimmissa maissa, ei saisi lannistaa meitä pitämästä tiukasti kiinni tästä suuntauksesta.

Työväenluokan joukkoliikkeet ovat ensisijaisesti ammattiliittoja, mutta oikeastaan mitä tahansa organisaatiota, jossa työväenluokka on järjestäytynyt riippumatta sen ideologisista vakaumuksista. Vaikka monilla ammattiliittojen ulkopuolisilla järjestöillä ei ole selkeää luokkaluonnetta sosiaalisessa koostumuksessaan, se yksinkertainen tosiasia, että valtaosa suomalaisista on työntekijöitä, tekee erilaisista kansanjärjestöistä – kuten kansalaisjärjestöistä (ympäristö-, Palestiina-solidaarisuus), paikallisyhteisöihin perustuvista järjestöistä (kylälaiset), urheiluseuroista, harrastusryhmistä jne. – tosiasiallisia kokoontumispaikkoja työntekijöille, joissa vaihdetaan yhteisiä luokkakokemuksia ja voidaan käsitellä niitä. Kommunistien puuttuminen näistä tiloista tarkoittaa, että työvoiman ja pääoman välisen ristiriidan eri kokemusten yhteistä juurta ei ymmärretä riittävästi.

Ammattiliitoista löytyy työntekijöitä, joilla on sosiaalidemokraattisia, liberaaleja, konservatiivisia ja jopa oikeistolaisia näkemyksiä, mutta jotka ovat kuitenkin ymmärtäneet kollektiivisen järjestäytymisen tarpeen. Meidän on tässä suhteessa ehdottomasti ylitettävä porvarillinen poliittinen kompassi, joka erottaa vain vasemmiston ja oikeiston eikä työvoiman ja pääoman, ja joka siksi ei kykene asettamaan kysymystä joukkoliikkeiden suuntautumisesta. Kysymystä ”luokka vastaan luokka” tai ”luokkayhteistyö” ei siten edes nosteta esille.

Luokkataistelun kiristyessä monien työntekijöiden poliittiset ”uskomukset” jäävät yhä enemmän sivuun ja antavat tilaa ”paljaille”, eli aineellisille luokkaintresseille. Se, että sosiaalidemokraattiset ja jopa reaktiiviset näkemykset hallitsevat tällä hetkellä työväenliikettä, ei kumoa sen roolia yhteiskunnan ainoana todellisena vallankumouksellisena luokkana. Nykyinen hyökkäys työntekijöiden toimeentuloa vastaan – yrityksenä vakauttaa voittoprosentteja – paljastaa kapitalismin ja valtion kansanvastaisen luonteen. On ratkaisevan tärkeää, että puutumme tähän suotuisaan tilanteeseen ja varmistamme, että se johtaa vallankumouksellisen suuntauksen leviämiseen työväen elämän ytimeen – heidän työpaikoilleen ja lähiöihinsä.

Tästä ymmärryksestä käy selväksi, että kaiken työmme joukkoliikkeissä on lähdettävä työläisten taloudellisista eduista ja että poliittisia taistelujamme on selitettävä näiden taloudellisten etujen jatkeena, nostamalla ne kapeista yksilöllisistä, ammatillisista ja alakohtaisista eduista kansallisiksi ja kansainvälisiksi luokkain eduiksi, jotka voidaan toteuttaa vain poliittisen taistelun kautta. Konkreettisesti sen on puolustettava proletariaatin etuja valtakunnallisessa poliittisessa taistelussa – esimerkiksi nykyisen kauden sosiaalileikkausten vastaisessa taistelussa (erityisesti Covid-19:n jälkeen) – ja lopulta sen on nostettava esiin kysymys siitä, mikä luokka pitää valtaa. Tämä on keskeinen kysymys, jossa kaiken koulutus- ja poliittisen työmme on löydettävä keskittynyt ilmaisunsa: työväenluokan ja sen etujoukko-puolueen (subjektiivinen tekijä) teoreettinen ja käytännöllinen valmistautuminen vallan kaappaamiseen.

Tästä ymmärryksestä seuraa edelleen, että itsenäinen joukkotoiminta, vaikka se syntyisikin KP:stä riippumattomana, on objektiivisesti hyvä asia, koska luokkataistelun kuluessa työntekijät oppivat tuntemaan voimansa poliittisena voimana sekä vastakkaiset etunsa kapitalistien ja heidän edustajiensa kanssa porvaripuolueissa.

Vasta kun erilliset taistelut yhdistetään toisiinsa, tulee esiin sosialistisen vallankumouksen kattava tarve. Vain kommunistien työn kautta joukkoliikkeissä KP pystyy vaikuttamaan positiivisesti työväenluokan taisteluihin antamalla niille tarvittavan suunnan kapitalismia vastaan, kehittämällä niitä täyteen potentiaaliinsa ja nostamalla tämän kautta massojen tietoisuutta ja taisteluhalua.

Teoreettinen työmme ei ole erillään massataistelusta, vaan sen tarkoituksena on tarjota näille taisteluille kaivattua vallankumouksellista suuntaa, josta niissä puuttuu. Teoreettinen työmme ei siis voi olla erillään massaliikkeestä, vaan sen on aina palattava vastaamaan liikkeen kiireellisimpiin kysymyksiin joutumatta reformismille niin tyypilliseen lyhytnäköisyyteen. Vain näin voidaan saavuttaa teorian ja käytännön yhtenäisyys.

Vallankumouksellinen suuntautumisemme asettaa meidät jyrkkään ristiriitaan kaikkien muiden työväenliikkeen ei-kommunististen voimien kanssa, joiden objektiivinen maailmankuva on ristiriidassa dialektisen materialismin ja sen soveltamisen kanssa nykymaailmaan. Siksi ei voi olla mitään kompromisseja periaatteiden suhteen ei-kommunististen voimien kanssa. Emme voi elättää illuusioita erilaisten ”vasemmistolaisten” ja ”uudistajien” ”progressiivisesta” luonteesta, jotka saattavat jopa käyttää vallankumouksellista tai marxilaista retoriikkaa silmänlumena. Sen sijaan meidän on paljastettava heidät siksi, mitä he objektiivisesti ovat – porvariston agentteja työväenliikkeessä. Vain muodoltaan kritiikkimme voi vaihdella sen mukaan, kehen se kohdistuu.

KP:n kritiikin vapaus on välttämätön edellytys kaikessa joukkotyössä. ”Taktinen tulitauko” vallankumouksellisten ja reformistien välillä voi vain hämärtää reformismin todellista roolia työväenliikkeessä ja siten vahvistaa reformistista siipeä. Ajatus puhtaasti muodollisten sopimusten tekemisestä muiden oletettavasti ”progressiivisten”, ”rauhanhakuisien”, ”vasemmistolaisten” jne. voimien kanssa (esim. vain ylhäältä käsin) on haitallinen, koska se ei ota lähtökohdakseen massojen tietoisuuden herättämistä.

Reformismin vaara piilee juuri sadoissa pienissä ”kompromisseissa”, lopullisen tavoitteen kadottamisessa päivittäisissä taisteluissa. Nämä ”kompromissit” johtavat sitten johtajuuden täydelliseen epäonnistumiseen vallankumouksellisessa kriisissä. Tämän arvion paikkansapitävyys on vahvistettu työväenliikkeen rikkaassa historiallisessa kokemuksessa. Sen vastalääke on jokaisen taistelun suuntaaminen, riippumatta siitä kuinka pieneltä tai merkityksettömältä se saattaakin tuntua, voimien kokoamiseen ja niiden ideologiseen valmisteluun ratkaisevaa valtataistelua varten.

Meidän on jyrkästi hylättävä selitys ”muutamasta mädästä omenasta” – eli yksittäisistä, tietoisista sabotoijista ja vastavallankumouksellisista liikkeessä – ja kannatettava materialistista analyysia työläis- ja kommunistipuolueiden opportunistisen rappeutumisen syistä, niin historiallisesti kuin nykyäänkin. Taistelu yksilöitä vastaan on käytävä tällä pohjalla, joka ymmärtää heidät työväenliikkeen reformistisen tai seikkailunhaluisen suuntauksen edustajiksi.

Taistelu kapitalismin kukistamiseksi on mahdotonta ilman taistelua opportunismia vastaan, jolla on laaja sosiaalinen tukikohta työväenaristokratian keskuudessa – niissä paremmin toimeentulevissa työntekijöissä, jotka saavat osan maailman työväenluokan luomasta ylijäämästä. 

Yhteenvetona voidaan sanoa, että luokan ja etujoukon välinen ero on olennaisen tärkeä oikean lähestymistavan muotoilemiseksi massaliikkeen aktiivisuuden ja luokkatietoisuuden nostamiseksi. Tämän tehtävän asianmukaiseksi täyttämiseksi etujoukon on ymmärrettävä roolinsa työväenluokan välineenä sen itsensä vapauttamiseksi ja sisäistettävä ajatus siitä, että nouseva massaliike itse uudistaa etujoukon rivejä. Luokkataistelun muuttuvat muodot asettavat yhä monimutkaisempia vaatimuksia etujoukolle sen roolin säilyttämiseksi. 

Taistelu opportunismia vastaan on välttämätön osa KP:n toimintaa, jotta voidaan hälventää reformistisia käsityksiä työväenliikkeessä ja osoittaa massoille niiden omien kokemusten kautta vallankumouksellisen teorian pätevyys ja merkitys. KP:n aktiivinen osallistuminen massojen taisteluihin on välttämätön edellytys sen historiallisen tehtävän toteuttamiselle. KP puolestaan voi saavuttaa teoreettisen kypsyyden vain orgaanisessa yhteydessä massoihin ja ohjaamalla niiden päivittäisiä taisteluja. Välitön tehtävämme Suomessa on siis vahvistaa läsnäoloamme työväenliikkeessä ja selittää massoille, miksi sosialismista on tullut historiallinen välttämättömyys.